Teksti & kuva Anton Kalland

Kylmyys, kosteus ja tuuli ovat ulkoilmaelämän ykköshaaste. Jos ihminen ei onnistu suojautumaan niiltä, on olo epämiellyttävä ja ulkoilu jää lyhyeksi. Tämä fakta ei ole muuttunut lainkaan tuhansien vuosien kuluessa, kun Ihminen vähäkarvaisena nisäkkäänä on vaellellut eri maailmankolkissa. On kiinnostavaa, että ratkaisu ongelmaan on ollut ollut sama sivilisaatiosta toiseen, nimittäin eläinkuiduista, usein lampaanvillasta, kudotut tekstiilit. Ero kuusi tuhatta vuotta sitten ja vuonna 2021 kudotun lampaanvillahuovan välillä ei ole suuri. Lampaita on jalostettu ja kudontaprosessi on tehostunut, mutta tuotteen käytettävyydessä ei ole eroa. Vaikka kemianteollisuus on luonut uusia synteettisiä tekstiilimateriaaleja, ei yksikään tekokuitu pääse lähellekään villan ominaisuuksia, eikä sen asemaa ulkoilmaihmisen monipuolisen vaate– ja tekstiilimateriaalina ole syrjäytetty. Tuskin tullaan koskaan syrjäyttämäänkään.

Kosteus menee luihin ja ytimiin, ihan kirjaimellisestikin. Paksutkaan vaatekerrokset, edes  vedenpitävän kuoriasun alla, eivät lämmitä jos ilman, siis myös vaatteiden, suhteellinen kosteus on lähellä kastepistettä. Koska ihminen on koostumukseltaan suurimmaksi osaksi vettä ja vesi on tehokas lämmönjohde, johtuu ruumiinlämpö pois kosteiden vaattekerrosten kautta, riippumatta siitä onko päällä vedenpitäviä vaatteita tai ei. Poikkeuksen tähän sääntöön tekee villa.

Toisin kuin synteettiset tekstiilikuidut tai kasvikuidut, kuten puuvilla, villa on heterogeeninen proteeini– eli valkuaisainekuitu ja fyysiseltä rakenteeltaan monimutkainen ja molekyylitasolla aktiivinen kuitu. Villakuitu on lampaan karvatupesta kasvanut karva, jonka ihon ulkopuolinen osa on muokattu tekstiiliraaka-aineeksi. Villakuidun pinta on ohut ja käsittelystä riippuen siinä on jäljellä lampaan talirauhasen erittämää villakuitua suojaavaa villarasvaa, lanoliiniä. Ohuen pintakerroksen alla on suomurakennetta muistuttava solukerros. Suomut toimivat kuin havupuun kävyn suomut, ne aukeavat tai painuvat kiinni lämpötilan jan kosteuden mukaan, mikä osaltaan aiheuttaa villalle tyypillisen vanuvuuden. Kosteus ja lämpö saa villakuidun kähertymään, mikä lisää villan kykyä sitoa ilmaa kostuttuaan. Myös villan pinnan nukkaantuminen lisää tuotteen kykyä sitoa ilmaa. Villan kuidun rungon solut, sarveissolut, sijaitsevat suomukerroksen alla ja vaikuttavat siihen miltä villasta tehty tuote tuntuu käytössä, ne määrittelevät pehmeyden ja kuidun kestävyyden.

Villakuidun rakennetta voi verrata moderniin kalvomateriaaliin, kuten Gore-Texiin. Villakuitu on kauttaaltaan huokoinen, täynnä pieniä mikrohuokosia, joista ilma ja höyrystynyt vesimolekyyli pääsee läpi, eli villakuitu hengittää, mutta joista vesipisara ei mahdu läpi. Ihminen on osannut hyödyntää tätä ominaisuutta ennen vedenpitävien synteettisten materiaalien kehitystä. Esimerkiksi Islannissa kalastajat käyttivät paksuja ja tiiviisti neulottua kintaita, jotka kastettiin jäiseen veteen, jolloin lapasten kastunut villaneulos kähertyi ja turposi. Turvonnut villaneulos tiivistyi ja lapasten sisään jäänyt vesi lämpeni, aivan kuten neopreenisissa märkäpuvuissa. Kostuessaan villan valkuaisaineet reagoivat vesimolekyylien kanssa ja tuottavat lämpöä, siksi märät lapaset suojasivat jäämeren kalastajien käsiä arktisilta olosuhteilta. Kun missä tahansa muussa ulkoiluvarusteisiin käytetyssä materiaalissa kosteuden imeytyminen on huono ominaisuus, on se villan kohdalla vahvuus. Villa on yksi hygroskooppisimmista tekstiilikuiduista ja sen vedensitomiskyky on huikea. 100% ilmankosteudessa villan kosteus voi olla 35% ilman että se tuntuu märältä.

Lue lisää: Way of Living AW2021