TAKAISIN JUURILLE
Hörppään pannukahvia muistoja pursuavasta kuksastani. Höyryävän kanssa tarjolla on tietysti kotoa mukaan otettuja, vastaleivottuja korvapuusteja.
Luonnossa liikkuminen on jo pienestä pitäen ollut itselleni mieluisin tapa viettää aikaa. On ihana seurata vuodenkiertoa, erityisesti syksyn vinhaa valmistautumista talviunille, ensilumen tuloa ja sitten taas keväthangen alta puskevaa kasvuvoimaa. Luonnon helmassa mieli rauhoittuu ja asiat saavat oikeat mittasuhteet. Kun luonnossa olemiseen ja ulkoiluun yhdistetään hyvä ruoka, mieluiten vielä toisen kanssa jaettuna, on onnellisuuden resepti siinä.
Hyvä ruoka, oli se sitten kotoa mukaan evääksi tuotua tai retkellä kokattua, tekee ulkoilusta retken.
Retkellä, varsinkaan nuotiolla, kokkaaminen ei ole kiireisen puuhaa. Se vaatii kärsivällisyyttä. Pilkotaan halkoja, pienitään puita ja veistellään kiehisiä. Sytytetään, odotetaan kärsivällisesti ruoan paistumista liekkien lämmössä. Mutta osa retkiruoan taikaa onkin siinä, että on pakko istua alas ja antaa asioiden ottaa se aika, minkä ne vaativat. Ruokaa odotellessa voi vain olla. Ei voi vastata sillä välin vielä pariin sähköpostiin eikä tule mielenkään alkaa selata somesyötettä.
Aistit avartuvat. Huomaat kelopuun hopean sävyjen kirjon. Kuinka männyn kaarnan uurteet risteilevät kukin ainutlaatuisella tavallaan. Aistit ympärillä olevat tuoksut ja äänet – tai niiden puuttumisen. Keskitalven paksut nietokset peittävät kaiken tuoksuvan roudan ja tykyn alle, ja lumipeite vaientaa rasahdukset. Ja kuinka ihmeeltä se taas tuntuukaan, kun kevättalvella luonnossa alkaa taas tuoksua. Havupuiden neulasten pihkaisuus ja jääpeitteen alta paljastuvan puhtaan veden tuoksu. Kun kuulet ensimmäisen linnun lirkutuksen ja veden solinan
Harvoin on aikaa vain olla, vaikka juuri paikoilleen pysähtymistä huomaan kaivanneeni. Metsä pyyhkii mielen tyhjäksi ja nostaa hymyn huulille. Mihinkäs sitä olisikaan ollut kiire?
Nuotioperunat ovat kypsyneet, on aika jatkaa ruoanlaittoa. Sipulit, mausteita, lehtikaalia, syksyllä kerätyt ja kuivatut suppilovahverot sekä vähän tofua pannulle. Loppu sujuukin nopeasti. Intialainen tofu-suppilovahvero-pyttipannu on valmistunut. Levitän viltin pakkasen kovettamalle, kimmeltävälle hangelle keskelle valkeaa koivikkoa. Syön maistellen, nauttien. Keskittyen. Yksinkertaiset raaka-aineet ovat saaneet nuotiosta savun aromin. Jo sen takia kannatti lähteä nuotiolle illastamaan.
Itselleni elämän luksusta on asua niin lähellä soita, kauniita metsiä ja tunnelmallisia laavuja
nuotiopaikkoineen, että metsään ehtii arkena töiden jälkeenkin. Vielä suurempi nautinto on kerätä loppukesästä ja syksystä luonnon syötävät aarteet talteen aina pakkasen puremia karpaloita myöten. Luonnon maut ja värit säilöttynä pitkän talven iloksi. Mikään ei muuten voita kaurapuuroa hunajalla, kanelilla ja kultaisilla hilloilla.
Olen sanonut, etten kaipaa omaa pihaa tai mökkiä. Luonto on minulle se rauhoittava paikka olla, viettää aikaa ja valmistaa herkullista ruokaa.
Teksti & Kuva Saara Atula
