Suunnittelija Heta Vajavaara antaa uteliaisuuden johdattaa häntä sekä työssään että elämässään.
”Alun perin opiskelin vaatesuunnittelua. Hain linjalle ihan vain siksi, että halusin tietää, miten vaatteet tehdään. Tämä on se tapa, jolla oikeasti opin; on päästävä ihan lähtötasolla asian ytimeen. Jos en ymmärrä, miksi joku on jotenkin, en pääse siihen kiinni. Tämä pätee myös suunnittelutyössäni vahvasti.”
Aalto-yliopistossa oli hyvät vaihtomahdollisuudet, ja Heta muutti puoleksi vuodeksi Japaniin opiskelemaan Kioton Seika-yliopistossa. Hän arvosti yliopiston vahvaa painotusta tekstiilitaiteeseen, sillä se opetti tulkitsemaan materiaaleja ilman selvää käyttötarkoitusta.
”Sekä suomalainen että japanilainen muotoilu pyrkivät usein löytämään asian ytimen ja karsimaan kaiken muun pois. Se on hyvin joko-tai-lähtöistä molemmissa: viilataan loppuun asti, että mitä halutaan sanoa. Joko se on hyvin runsasta ja rehevää, tai hiljaista ja karsitumpaa. Välimuotoa ei oikeastaan ole.”
Eroiksi Heta nostaa esille Japanissa kulttuurisella tasolla vallitsevan arvostuksen tekstiiliperinteitä ja -mestaruutta kohtaan. Suomalainen tekstiilitaito on häviävää kansanperinnettä, ja tekstiilituotantoa siirretään jatkuvasti ulkomaille. Lapuan Kankureiden kaltaiset yritykset, joiden tuotanto tapahtuu Suomessa, ovat harvassa.
”Opin heti ensimmäisellä tapaamisella Jaana ja Esko Hjeltin kanssa sen, kuinka paljon he katsovat eteenpäin ja ovat valmiita kokeilemaan uusia asioita – ja se on nykyään todella harvinaista. Sen sijaan että heti sanottaisiin ”Tätä on liian vaikea toteuttaa”, keskitytäänkin mahdollisuuksiin. Yhteistyö on ollut tosi mutkatonta. Lapuan Kankureista huomaa heti, että kyseessä on eteläpohjanmaalainen perheyritys: kommunikaatio on aina helppoa ja lämmintä.”
Heta on aiemmin suunnitellut Lapuan Kankureille muun muassa HAVAS-huovan, joka sisältää paikallista suomenlampaan villaa. Hänen uusin kuosinsa, KASKU, seuraa samoissa jalanjäljissä, sillä se pohjautuu suomenlampaan villan värikarttaan. Jaana ja Esko pyysivät Hetaa suunnittelemaan värikkään ja ruudullisen huovan. Loppu oli Hetan itsensä käsissä.
”Tykkään siitä, että työssä on jokin lähtökohta, eräänlainen täky, ja sitä saa alkaa purkamaan. Saa selvittää, mitä elementtejä projekti vaatii, ja mitä omaa saan tuoda siihen itse. Siinä sekä täyttää toisten odotuksia että tekee samalla omaa juttuaan ja omaehtoisesti. Jos ei pidä kiinni siitä, mitä itse haluaa tehdä, lopputuloksesta tulee helposti eloton. Se on välillä aikamoista tasapainottelua, mutta myös inspiroivaa.”
