Luontoon uppoutuminen
Herään, kun muu talo nukkuu vielä sikeästi. Uinuvien lasten pehmeä hengitys kuuluu muuten hiljaisen talon läpi. Suljen ulko-oven hiljaa perässäni, päälläni ainoastaan smaragdinvihreä uimapuku ja pellavainen kylpytakki. Kävelen paljain jaloin rantaan. Aamu on levollisen harmaa, ja kaikki tuntuu sitä tyynemmältä. Linnut laulavat pehmeämmin, eikä puilla ole mitään kerrottavaa minulle.
Aamut rannalla ovat usein vilkkaita. Meitä on monta, jotka haluamme aloittaa aamumme uinnilla. Märät jalanjäljet puisella laiturilla kertovat minulle, etten ole ensimmäinen täällä, vaikka nyt olenkin yksin. Jätän pyyhkeeni ja kylpytakkini kaiteelle ja annan itseni sulautua yhteen harmaan veden kanssa. Aamu-usva pyyhkii horisontin pois, ja harmaa taivas valuu rikkoutumatonta linjaa meriveteen. Vesiluteen perspektiivistäni katsoessa sinisorsat vaikuttavat kelluvan ilmassa. Yritän uida äänettömästi, etten häiritsisi heräilevää luontoa – vaikka tiedostankin, että linnuille päivä on jo pitkällä.
Aamu-uinti on minulle sekä meditatiivinen että fyysinen harjoitus. Suoritan sen hitaasti, ja pysähdyn aina silloin tällöin kellumaan selälläni meritähden tavoin, taivasta tarkkaillen. Taivaan sini alkaa vihdoin pilkottaa, ja linnut kaartelevat korkealla. Pysyn paikallani, ja tunnen uppoutuneeni ympäröivään luontoon kokonaan. Sallin itseni lumoutua mysteereistä, joihin minun ei ole tarkoitus löytää vastauksia, vaan joihin minun on tarkoitus ainoastaan kuulua. Rantaan palaamistani vastaanottaa vanhan miehen lempeä hymy, harteillaan elegantisti ikääntynyt pellavafroteepyyhe ja jaloissaan puukengät. Hän ei ole vielä ehtinyt virkistäytyä vedessä, ja kyselee aamuisesta merilevätilanteesta. ”Ei huono”, vastaan, ja tiedostamme molemmat, kuinka onnekkaassa asemassa olemme asuessamme puhtaan meren äärellä – kumpikin on oppinut, ettei sitä voi pitää itsestäänselvyytenä. Monena aamuna veden pinta on sopinut sävy sävyyn yhteen smaragdinvihreän uimapukuni kanssa, jolloin aamupulahdukseni on viivästynyt, kunnes tuuli kääntyy ja kantaa merilevän mukanaan kauemmas ulapalle. Vanha, hymyilevä mies on huomannut keskustelun aiheuttaman alakuloni, ja huomauttaa havainneensa, että tilanne on parantunut paljon viime vuosina – vesi on puhtaampaa ja rakkolevä on palannut. ”Muista, että elämä on kaunista”, hän sanoo, sukeltaen sulavasti mereen.
Teksti Sara Bengts Kuva Teemu Silván
